Lupaan, etten enää pelkää.

Lupaan, etten enää pelkää epäonnistumista. Tähän lauseeseen kiteytyy viime päivien suuri oivallukseni. Olen niin iloinen, sillä uskon, että nyt yhteistyömme Elsan kanssa lähtee aivan uusille urille.

Mitä sitten olen pelännyt. Olen pelännyt sitä, että koira ei luovuta, tuo damia tai riistaa minulle. Olen pelännyt sitä, että se haistattaa minulle pitkät. Olen pelännyt, että se rikkoo riistaa. Tai ei ota riistaa suuhunsa. Tai pallottelee. Tai kuumuu liikaa. Karkaa paukkunoutoihin. Tai jää juoksentelemaan dami suussa. Tai vaihtaa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Tästä on seurannut valtaisa epävarmuuden ja hermostuneisuuden kierre, joka on silmin nähden vaikuttanut koiraan. Se tekee kaikkia noita yllämainittuja asioita. Siksi, että minä käyttäydyn todella kummallisesti aina kun sillä on jotain suussa.

Pääsiäislenkki Törnävällä.

Tämän kevään taipparikurssia voi todella pitää hintansa arvoisena, sillä näiden muutaman kurssikerran jälkeen olen siellä kokenut tämän suuren oivalluksen. Itse kurssilla tai siellä käydyillä asioilla ei lopulta ole asian kanssa juuri mitään tekemistä, mutta jotenkin vaan palaset loksahtivat omassa päässäni kohdalleen.

Suurta oivallusta on vaikea selittää, mutta uskon, että tie on oikea. Konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että lopetan varmistelun ja epäonnistumisten kyttäämisen, ja alan tehdä koiran kanssa asioita. Paljon. Keskityn kokonaisuuteen enkä kiinnitä huomiota yhteenkään yksityiskohtaan. Niiden aika tulee paljon myöhemmin.

Olen nyt viikon ajan kuljettanut jokaisella lenkillä mukana tennispalloja tai minidameja. Pysähdymme välillä metsään tai pellolle ja teen Elsalle lyhyitä haku- ja noutotehtäviä. Ihailen lähes vedet silmissä koiran upeaa tapaa tehdä hakutyötä. Se käyttää nenäänsä todella hyvin. Pellolla sen näkee loistavasti, kun se saattaa useiden kymmenien metrien päästä saada pallosta hajun, kääntyy ilmassa ja järjestelmällisesti seuraa hajuvanaa.

Pallon löydettyään Elsa nappaa sen suuhunsa ja lähtee aivan suoraviivaisesti tuomaan sitä minulle. Ei temppuilua, ei kaartelua, vaan se tulee iloisesti luokse. Istuu pillistä sivulle ja pitää palloa niin kauan että otan sen pois. Pallo saattaa tippua, mutta Elsa ottaa sen oma-aloitteisesti suuhun ja nostaa kuonoa minua kohti. Kun otan pallon, se on valmiina ryntäämään palkkioheiton perään. Tätä toistetaan 3-10 kertaa ja luovutukset parantuvat kerta kerran jälkeen.

Mitä sitten teen eri tavalla. Kutsun vain pillillä, kehun hillitysti vasta kun koira on ihan lähellä, käännän katseeni aavistuksen poispäin kun se tulee luokse. Lasken mielessäni monta kertaa kymmeneen, ennen kuin ojennan käteni palloa/damia kohti. En hermostu jos Elsa jää vähän matkan päähän tai pallo tippuu, vaan odotan. En karju tai räyhää. Ja palkkaan aina vauhtinoudolla.

Koiran asenne on muuttunut aivan silmissä. Ja minä olen aivan innoissani! Toki se vielä satunnaisesti temppuilee ja palaa vanhoihin toimintamallehinsa.  Se kuitenkin huomaa nyt paljon nopeammin, että onkin kivempaa tehdä asioita yhdessä. Jää oikein odottamaan, että saisi tehdä lisää. Tarjoaa itseään, käy lenkin lomassa tökkimässä kättäni. Koira, jonka vielä vähän aika sitten kuvittelin olevan välinpitämätön ja epämotivoitunut dameja kohtaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Mä tykkään NIIIN paljon tuosta koirasta. Se on ihana!

Manta fiilistelee Törnävällä.