Minä

Kuva: Sanna Sierilä

Noutajainnostukseni taisi alkaa joskus varhaisessa lapsuudessani, kun hyvän ystäväni kotiin hankittiin kultainen noutaja. Kävin Mallaa hoitamassa ja lenkittämässä aina kun siihen tuli tilaisuus, ja "kouluttelin" myös naapurin ulkotarhassa elänyttä labukkahyskyristeytystä pitkillä metsälenkeillä. Kotona meillä ei lemmikkieläimiä veljeni allergian takia ollut, mutta lääkitsin yletöntä eläinrakkauttani Aulangon ratsastuskoululla, joka oli käytännössä toinen kotini. Lisäksi kävin 4H-yhdistyksen dogsitter-kurssin. Kiinnostus sekä koiriin että hevosiin on kantanut näihin päiviin asti, vaikka ratsastus onkin minulle nykyään pitkälti liikuntaharrastus.

Vuokrahevoseni tammikuusta 2012 huhtikuuhun 2013, r Frankenhauser "Mäkinen"

Ensimmäisen oman koirani, knn Monan, sain ylioppilaslahjaksi. Ensimmäinen vuosi treenailtiin ahkerasti Kanta-Hämeen Noutajakoirayhdistyksen riveissä tokoa, nomea ja mejää. Olin mukana varmaan kaikissa treeneissä ja tapahtumissa mitä yhdistys järjesti. Sivénin Harrin tokaisu "ohjaajassa kyllä olisi potentiaalia, mutta koira vaan on aivan toivoton tapaus" on jäänyt elävästi mieleen. Se kuvaa aika hyvin sitä tahkoamista, mitä Monan kanssa treenaaminen oli. Nome olisi kiinnostanut kovasti, mutta Mona ei riistaan suostunut koskemaan edes pitkällä tikulla. Mejä kuitenkin oli Monan laji, ja siitä se helposti valioituikin. Toko-kokeissa kävimme myös jokusen kerran ilman sen suurempaa menestystä.

Noinkin lyhyestä harrastuskokemuksestani huolimatta minua pyydettiin tokotreeneihin kouluttajaksi. Muutamia treenejä ehdin Hämeenlinnassa vetää ennen muuttoa Tampereelle. Pirkan Nuuskujen riveissä kävinkin sitten koulutusohjaajakurssin ja vedin useamman vuoden yhdistyksen tottiskursseja.

WT ALO1 Hämeenlinnassa.

Mona oli 7-vuotias kun meille tuli sijoitussopimuksella kiharanarttu Manta. Toista kultaista en enää halunnut, ja jotenkin päädyin muistaakseni suursnautserin ja sakemannin kautta takaisin noutajiin ja lopulta kiharaan. Mantasta piti tulla minulle se oikea harrastus- ja etenkin nomekoira. Harmikseni kuitenkin myös Mantan kanssa oli riistaongelmia, jonka vuoksi meidän nomeura jäi melko lyhyeen. Onneksemme WT rantautui juuri tuolloin Suomeen ja se sopi lajina Mantalle erinomaisen hyvin. Manta olikin ensimmäinen suomalainen kihara joka sai lajissa ALO1-tuloksen luokkavoitolla. Hauskasti samana viikonloppuna Mantasta leivottiin myös FI MVA rop-voitolla.

Muuten Mantan kanssa kokeiltiin sekalaisesti kaikkea: vähän tokoa, vähän agilityä, vähän PK-hakua. Käytiin BH-kokeessa ja luonnetestissä. Mejästä likka ei oikein innostunut, eikä minusta ollut junamaisen varmasti jäljestäneen Monan jälkeen opettajaksi.

Pirkan Dameissa 2007, sija 4/38

Manta sai Astan luona yhdet pennut, ja sen prosessin seuraaminen oli todella mielenkiintoista. Toiset pennut olivat myös lähellä, mutta Manta kastroitiin ennen sitä.

Kiharakerhon toiminnassa olin joitakin vuosia aktiivisesti mukana. Alkuun toimin tarvikemyyjänä ja sen jälkeen taitoin Kihara-lehteä. Se olikin mielekästä puuhaa, sillä lehtitoimikunnassa oli aivan superaktiivisia kiharaihmisiä. Teimme todella laadukasta lehteä!

Pikkuhiljaa työkiireet toimintaansa käynnistelevässä viestintätoimistossa, omakotitalon rakentaminen ja kaksi pientä lasta veivät kuitenkin kaikki voimat ja harrastamiselle ei enää tuntunut jäävän aikaa. Manta jäikin käytännössä "eläkkeelle" ollessaan parhaassa kisakunnossa ja juuri kun olisimme päässeet siirtymään WT:ssä AVO-luokkaan. Harmi, mutta elämä on. Manta on kuitenkin sopeutunut rooliinsa kotimme lemmikkinä paremmin kuin hyvin ja vaikuttaa tyytyväiseltä oloonsa.

Kun harmaaturpainen Manta lähestyi jo seuraavaa vuosikymmentä, alkoi ajatus uuden koiran ja harrastuskaverin hankkimisesta tuntua yhä kiehtovammalta. Halusin ottaa uuden pennun niin, että Manta olisi sitä vielä opettamassa tavoille. Kiihkeimpinä harrastusvuosinani päätin, että seuraava koirani tulee olemaan käyttölinjainen labradori, mutta kas kummaa, meille tulikin flätti. Älkää kysykö miksi :)

Nyt olen intoa täynnä kuin ilmapallo. Kohti uusia haasteita!