Huolta ja murhetta

Mantan kunto on mennyt laidasta laitaan. Välillä on ollut vähän vaisumpia päiviä mutta pääsääntöisesti mummeli on onneksi ollut pirteä ja reipas. Olemme päivittäin käyneet vain noin kilometrin kävelyllä ja Manta liikkuu pääosin kävellen tai peitsaten. Eilen metsässä se sentään vähän ravasikin. Muutos tuntuu hurjalta, kun vielä muutama kuukausi sitten se oli mukana yhdeksän kilometrin lenkillä ja teki koko talven 4-5 kilsan metsälenkkejä. Ja nyt pohdin, että jaksaako se vielä jos käännytään vasta seuraavasta risteyksestä kotiin päin... Toisinaan mietin, että onko tämä vain omaa mielikuvitustani. Onko koira oikeasti noin huonossa kunnossa, vai onko sen lihaksisto vaan päässyt kuihtumaan kun se jää niin usein kotiin.

Maanantaina löysin Mantan kyljestä kohouman. Kiinnitin siihen huomiota lenkillä, ja kun kokeilin kylkeä, tuntui kylkiluiden päällä noin kämmenen kokoinen kova alue. Se on siis niin iso, että noinkin pörröisestä koirasta erottuu. Manta myös aristaa vatsaansa vähän. Tänään käymme lääkärissä, ja toivottavasti saamme selvyyden mikä tuo patti on. Samalla tutkitaan peräsuolen seutu, josko syy voimakkaalle haisemiselle selviäisi myös.

Vähän harmittomamman vanhuuden vaivan huomasin myös jokin aika sitten: Manta ei enää kuule kunnolla. Olen muutaman kerran saanut sen kiinni tilanteesta, että olen seissyt paikoillani sen takana ja kutsunut koiraa, mutta se ei reagoi mitenkään. Kun liikahdan, koira oikein hätkähtää ja tulee korvat rullalla tervehtimään.

On tämä melkoista tunteiden sekamelskaa. Toivottavasti tämän päivän jälkeen ollaan viisaampia Mantan kunnon todellisesta tilasta.

Maksanruskea harmaantuu.

Elsan kanssa käytiin tiistaina aksaamassa. Oli aika kuuma ja muut ryhmäläiset olivat tehneet oharit, joten meillä oli reilusti treeniaikaa. Rata oli mukavan haastava ja siinä oli paljon pyörityksiä. Hyvin saatiin palikat kohdilleen ja pari puhdastakin suoritusta. Elsan keskittymiskyky ei ollut parhaimmillaan. Ensimmäinen rata meni sählätessä ja sitten sillä hiipui vauhti. Pysyi kuitenkin käsissä ja kontaktissa koko treenin ajan. Molemmat puuskutettiin niin, että kuntokuuri ei olisi pahitteeksi.

Baanalla taas pitkän tauon jälkeen.

Kuntoiluinto alkaakin sopivasti palautua. Sairastelin kevättalvella pitkän pätkän ja kuntoliikunta on ollut tauolla aivan liian monta kuukautta. Harmittaa, kun syksyn hyvä vire katkesi enkä ole oikein saanut itseäni liikkeelle. Tällä viikolla tuntui kuitenkin pitkästä aikaa siltä, että voisin taas vähän revitellä. Kävin ensin Elsan kanssa metsässä reippaalla sauvalenkillä ja juoksin kaikki ylämäet (niitä meillä riittää!). Eilen innostuin kokeilemaan vähän pidemmän pätkän yhtäjaksoista juoksemista. Kahdella kilometrilla aloitettiin ja se tuntui oikein hyvältä. Seuraavalla kerralla mennään jo vähän pidempään.

Ilokseni huomasin, että vetokoirani on jotenkin kasvanut ja vankistunut sitten syksyn. Kääntöpuolena tässä on tosin se, että Elsa ei enää vedä aivan yhtä innokkaasti. Se inhoaa valjaita ja koska se kulkee luonnostaan minun sivulla tai jopa aavistuksen takana (aina vapaana ollessaan), jouduimme välillä neuvottelemaan siitä miksi juostessa kuuluu olla edellä. Normitaluttimessa tai vapaana vierellä juokseminen sujuisi varmasti helpommin, mutta en millään haluaisi luopua mukavasta vetoavusta :)

Jatkamme harjoituksia.