Viimeisimmät nometreenit vetivät mielen matalaksi eikä motivaatiota tuntunut alkuun löytyvän pitämis- ja luovutusharjoituksiin. Jotenkin olen aina karsastanut "pakkoharjoituksia" kun tuntuu, että ne vievät kaiken innon ja ilon suorituksista. Ja pakosta/painostamisesta tulee helposti kierre. Mutta sitten sain kannustavan viestin ystävältäni, joka on kamppaillut samanlaisten ongelmien kanssa. Päätin tarttua härkää sarvista ja ajatella asiaa niin päin, että koiralle pitää pystyä kertomaan mitä minä siltä haluan ja odotan. Nyt se ei sitä tiedä eikä tee oikein.
Alkuun touhu tuntui täysin toivottamalta. Otin Elsan hihnaan, kyykistyin sen eteen ja annoin damin suuhun. No, pentuhan ottaa tuollaisesta asetelmasta melkoiset kierrokset ja pyörii kuin häkkyrä. Dami kyllä pysyi suussa, mutta pentu tunkee täydellä voimalla syliin. Mikä sinänsä on tavoiteltavaa, mutta hieman, ööö, haasteellista hallita. Otin Elsaa molemmilla käsillä tiukasti lapojen edestä nahasta kiinni ja ohjailin käsillä pennun pysymään pää minua kohti. Elsa onneksi kestää noinkin kovat otteet eikä koe niitä painostavina ja pitää damia hyvin suussa. Yhdistin tähän asetelmaan "anna" käskyn, joka tarkoitta pitämistä. Luvutushetkellä sanon "kiitos".
Kun pitäminen näin "kasvotusten" alkoi sujua, tein muutaman kerran myös niin, että pyysin Elsaa nostamaan damin "anna"-käskyllä maasta.
Näitä harjoituksia olen nyt tehnyt useana päivänä peräkkäin. Homma tuntuu täydeltä häseltämiseltä. Ei toivoakaan, että voisin pitää koiran rauhassa istumassa ja kevyesti kuonosta kiinni kun se alkaa mälväämään damia. Ei, meidän Elsa tekee täysillä! :) Niinpä en nyt pienimuotoiseen damin pyörittelyyn ole puuttunut (sillä reaktionopeuteni ei yksinkertaisesti riitä). Onneksi Elsalla on todella pehmeä ote, eikä se ala damia puremaan. Tärkeintä on, että damin suunta on minuun päin. Jos pää tai kroppa kääntyy, puutun siihen kyljistä ohjaamalla.
Eilen otin sitten pitkästä aikaa pallon ja tein sillä ensin pari kertaa lähihakua. Istutin Elsan muutaman metrin päähän, laitoin pallon sen viereen nurmikkoon ja pillitin lähihakukäskyä. Tällä kertaan se onnistui kuten pitkin, ja kun kyykistyin ottamaan palloa vastaan, Elsa toi sen syliin asti. Sitten tein vielä metsässä pari muistia polulla pallon kanssa, ja taas pallo tuli vauhdilla syliin. Eli tämän perusteella sähläharjoittelu on todellakin tuottanut tulosta! Jatkamme sylittelyä vielä tiiviisti ja yritän todella malttaa mieleni, että en lähde Elsalle vielä mitään muita harjoituksia tekemään. Yritän myös muistaa olla tarttumatta palloon heti kun Elsa tulee luokse ja luottaa siihen, että se ei karkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit tervetulleita :)