sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Koulutuspohdintaa Gunillan innoittamana

Sain lainaksi Gunilla Wedeenin Arjelle kultareunus -kirjan ja lukaisinkin sen läpi muutamassa päivässä. Gunillalla on paljon hyviä, ja hieman erilaisia ajatuksia, ja ne todella pistivät miettimään omaa suhtautumistani koiraan ja koiran käsittelyyn.

Voin todeta kirjan perusteella, että allekirjoitan suurelta osin Gunillan tavan suhtautua koiriin ja niiden kouluttamiseen. Gunilla perustaa koulutuksen vahvaan johtajuuteen, koiran kanssa oman kehon ja mielentilojen avulla keskustelemiseen, sekä koiran luontaisten ominaisuuksien herättelemiseen. Koen tämän ajattelutavan hyvin paljon omakseni, vaikka tiedostan hyvin myös heikkouteni, joista ehkä suurin on se, että en vaadi asioita loppuun asti. Ohjaajaherkän kotikoiran kanssa se on tosin riittänyt hyvinkin pitkälle.



Uuden pennun kanssa olisi kuitenkin taas tarkoitus harjoitella siten, että sen kanssa voi osallistua kokeisiin. Toki käyn mielelläni turistina myös käytännön metsällä, jos siihen tällä kertaa olisi viimein mahdollisuus, mutta koska metsästys itsessään ei ole minulle tärkeä asia, on tavoitteenani treenata koekoiraa, ei metsästyskoiraa. Ja kokeissa sitä "pilkun tarkkuutta" tarvitaan.

Gunillan käsitys johtajuudesta perustuu pitkälti omaan asenteeseen (TV-tähti Cesar Milan käyttää sanaa mielentila, state of mind) ja elekieleen, joita koira osaa tulkita. Ohjaajan tehtävänä on kaikin tavoin viestiä koiralle olevansa tilanteen tasalla ja koiran turvana. Koiran pitää pystyä luottamaan siihen, että sen ei tarvitse huolehtia mistään laumaa uhkaavasta ulkopuolisesta asiasta.

Gunilla painottaa kovasti myös sitä, että koiralle pitää osoittaa johtajan olevan koko ajan tietoinen koiran tekemisistä. Johtajalla on silmät selässäkin, ja se pystyy aina puuttumaan koiran (negatiiviseen) toimintaan. Gunilla käyttää tämän havainnollistamiseen mm. eräänlaista maksamakkaratemppua, jossa koiralle lavastetaan houkutteleva tilanne, ja ihminen yllättää koiran rajulla reaktiolla joka estää koiraa varastamasta herkkua pöydältä.

Gunillan kirjan nerokkaimmat oivallukset liittyvätkin mielestäni yllättävyyteen ja erilaisten äänten käyttämiseen. Olen itse luonnostani hyvin rauhallinen ja vähäeleinen, mutta Gunillan kehoitus käyttää jossain tilanteissa yllättävästi esimerkiksi kimeää kirkumista tai säälittelevää voivottelua tuntuvat kovinkin järkeenkäyviltä. Voin kuvitella, että koira menee tällaisesta käyttäytymisestä todella hämilleen.

Koiran opettamisessa Gunilla pyrkii kaikin tavoin hyödyntämään oivalluttamista. Hän uskoo siihen, että mikäli koira oivaltaa itse jonkin asian, se muistaa sen huomattavasti pidempään kuin perinteisesti toistojen ja palkinnon/rankaisemisen avulla tehtynä. Kaikessa ohjaamisessa, niin palkitsemisessa kuin korjaamisessa, pitää olla riittävän yksiselitteinen, jotta asiaa ei tarvitse "hinkata". 1-2 korjauskertaa pitää riittää ja sen jälkeen koiran tulee osata asia lopun ikäänsä. Muuten ohjaaminen ei ole ollut riittävän selkeää. Kuulostaa helpolta :) Esimerkiksi noutoluvan odottamisen ja seuraamisen vapaana hän sanoo opettavansa kasvateilleen yhdellä treenikerralla. Sen jälkeen ne osaavat sen.

Ja sitten se suuri asia: epäoikeudenmukaisuus. Miten vaikeaa tuleekaan olemaan Mantan suosiminen pennun katsoessa, sillä kirjan luettuani oivalsin, että sitä minun pitää tehdä todella paljon. Minun pitää siis keskittyä nimenomaan Mantan kanssa puuhailuun ja pennun on opittava odottamaan minun huomiotani. Ensimmäinen vuosi pitäisi myös opetella pelkästään rauhallista passissa oloa, eli missään kimppatreeneissä ei saisi harjoitella muuta kuin sitä, että pentu on mukana ilman että se saa tehdä ainuttakaan noutoa. Muu harjoittelu tehdään rauhassa kotona. Huh, tässä on haastetta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tervetulleita :)