Koskas tämä oikein alkoikaan...? Taisin saada ensimmäisen kipinän keväällä 2012, kun ystäväni Anne suunnitteli omalle labradorilleen pentuja kesäksi. Manta täytti kesällä jo yhdeksän, enkä enää tuntunut keksivän tarpeeksi päteviä järkisyitä sille, miksi seuraavan pennun hankkimista pitäisi vieläkin lykätä. Olinhan asiaa pohtinut jo vuosia. Labradoreja ei kuitenkaan tullut, ja samaan aikaan ryhdyin miettimään syvällisemmin myös rotukysymystä: onko labbis sittenkään minun rotuni? Toisaalta kyllä, mutta toisaalta en jotenkin koe sitä omakseni...
Juhannuksena Miina tuli Peppin kanssa kyläilemään. Ihailin sivusilmällä tutun koiran kaunista kiiltävää turkkia, sulavalinjaista päätä ja rauhallista mutta kuitenkin leikkisää luonnetta. Näppärää kokoakin. Flätti - meille? Outo ajatus, johon en ollut koskaan aiemmin törmännyt. Mokomia lipovia piippaajiahan ne ovat. Sekopäitä. Ajatus ei kuitenkaan jättänyt rauhaan ja lähdin kaivelemaan rodusta lisää.
Koska en ollut koskaan aikaisemmin ollut fläteistä kiinnostunut, tiesin nimeltä ehkä muutaman pitkän linjan kasvattajan, mutta siinä kaikki. Haluaisin seuraavan harrastuskoirani kuitenkin melko tuoreelta, mutta hyvin rodun tuntevalta kasvattajalta, joka todella paneutuisi yhdistelmiinsä ja olisi pennuista aidosti kiinnostunut. Miinalta sainkin pari vinkkiä ja sitä kautta otin myös yhteyttä Katiin ja Markukseen, kennel
Pyymäen. He asuvat tuossa sopivan lähellä, viereisessä kunnassa, joten pääsin hyvin pian tutustumaan heidän koiriinsa ja seuraamaan treenejäkin. Fridalle (Flatnews Fabolous Future) oli suunnitteilla talveksi pentue ja kimppatreeneissä kävi sen aiempia pentuja. Mukavan oloisia kaikki. Kemiat tuntuivat loksahtavan kohdilleen ja kun urokseksikin valikoitui kivan tyyppinen uros Ruotsista (Red Mountain's Gold in Bormio), päätin jäädä odottelemaan pentuetta syntyväksi.
Odottamista tämä on sitten ollutkin. Ensin odotettiin juoksua alkavaksi. Sitten astutusmatkaa Ruotsiin. Sitten ultraa. Ja nyt pentuja syntyväksi - narttupentuja. Piinallista! Vielä neljä pitkää viikkoa pentujen syntymään ja sitten kahdeksan viikkoa pääsiäiseen, jolloin Neiti X toivottavasti meille muuttaa.
Jännittää. Vähän pelottaakin. Eikä tässä ole mitään järkeä (miksi yleensäkään otan meille lisää eläimiä?!?)! Mutta silti: kivaa!